Isän haudalla

Vasta nyt uskallan
puhua sinulle näin.
Seison haudallasi,
ja hiljaa syntyy yhteys.
Tuntuu hyvältä, että
vierelläsi nukkuvat
äitisi, isäsi ja veljesi.
Kaipaan teitä jokaista. 

Kun lapsihalvaus tuli minuun,
sinulla ja äidillä oli vaikeaa.
Luulen, että minulle halvauksia
vaikeampaa olivat sairaalassaolot,
lähtemiset, paluut ja yksinäisyys. 
Kotona riitti monenlaisia murheita,
mutta myös paljon yhteistä iloa.
Sinussa viipyi sodan vakavuus. 

Eläessäsi halusit huolehtia meistä
ja isänä toivoit lastesi menestystä.
Kulttuurimme kova ääni käskee
meitä kaikkia menestymään,
selviytymään ja kilpailemaan.
Tuota ääntä en ole halunnut totella
koska, ymmärräthän sinä,
sairastuneet käteni puhuvat toisin. 

Minä kohtasin hyvin varhain sen,
että en pysty samaan kuin toiset
ja että joku pystyy vielä huonommin.
Ymmärsin, että meitä avuttomia
vain on, saa olla ja täytyy olla.
En halunnut suoriutumisen valhetta,
jossa huomataan selviytyminen,
mutta ei haluta katsoa selviytymättömyyttä. 

Täällä hautausmaalla sovittelen
samaan elämän kertomukseen
kokemusten hyvää ja pahaa.,
helppoa ja vaikeaa.
Vastakohdiksi nimetyt asiat
kohtaavat toisensa mielessäni
ja liittyvät yhteen niin kuin
elämä ja kuolema toisiinsa. 

Pienenä lapsena
elin ylivoimaisen vaikean hetken,
kun sinä sairaalassa ovelta
katsoit minuun, käännyit ja jätit.
Tuon tuskan hetken liitän ilon hetkeen,
siihen, että sairaalassa, kuolinvuoteellasi,
heräsit yllättäen tajuttomuudesta,
katsoit minuun, tunnistit ja hymyilit. 

Olen kiitollinen ajasta,
jonka vielä saimme
ennen lopullista lähtöäsi.
Vuosikymmenien pituinen tuskan varjo
vaaleni silloin pois mieleni pohjalta.
Kun nyt et enää ole täällä,
suren sinua ja vastaanotan
elämälle anteeksiantamisen armoa. 

Silmiini jäävät kiveen piirretty nimesi
ja tammenlehvätunnus,
kun lähden kulkemaan.
Hautakivet seisovat rinteessä
kuin kirkkokansa,
valkeat ristit mäellä kuin sotilaat.
Jokaisen kiven jokainen nimi
kertoo yhteistä tarinaa.