Kimaltava muistikuva

Yksinäinen käsi tunnustelee ja miettii
- navetanvintin sillanalus,
lumouksien huone
kotipihan avarassa maailmassa. 

Siellä kiven kolossa liikahtelevat
käpyäiti ja käpyisä,
lapsen palasiinkin yltää juuri ja juuri.
Lähellä avautuu
pienen kiven komeronovi,
pyöreä ja kädenkokoinen.
Kiinnimennessään ovi tahtoo
kostean puolensa ulospäin
ja kuivan puolen sisäänpäin.
Se haluaa,
että kuiva puoli sitten hitaasti kostuu
ja kostea puoli kuivuu.
Ison ja tumman hattukiven alta
kasvaa ruohotukkaa.
Käsi silittää. 

Tuolla korkealla on kolo
ja siellä valkoista, hienoa hiekkaa,
ihanampaa kuin sokeriastian sokeri.
Käsi muistaa,
miten joku toinen
ylti kerran hiekkakoloon asti.
Kimaltavassa muistikuvassa
hiekkahuntu putoaa kämmenelle
ja valuu hiljaa
sormien välistä maahan. 

Käsi tahtoisi hiekkaa lähemmäs,
alempaan, kauniiseen kivenkoloon.
Kurkotellen voisi yltää,
mutta käsivarsi ei nouse.
Se on liian heikko.
Käsi ponnistelee ja putoaa,
yrittää ja uupuu
kunnes kivet puhuvat: 

"Etusormi voisi nojata 
mustan kiven kuoppaan,
kun keskisormi kurkottaa
yläpuolella olevaan halkeamaan
ja niin etusormi yltäisi
siitä kiven yläreunaan." 

Sormet tunnustelevat kivisanoja.
Liikahdus liikahdukselta
ne oppivat ymmärtämään
miten voi yltää ylemmäs.
Kivien ja sormien keskustelu
rakentaa polun
valkean hiekan koloon.
Siellä kämmen ja hiekka kohtaavat
ja pudottautuvat yhdessä alas. 

Yhä uudelleen käsi jaksaa kiivetä
hakemaan kaunista peittoa lattialle.
Kun ilta-auringon säteet
taipuvat kurkistamaan sillan alle,
hiekanjyvät kolon suulla tuikahtavat.
Väsynyt käsi tarttuu käsipariinsa,
vielä heikompaan pikku nyrkkiin
värähdyttäen auki kipeät sormet.
Ne luovuttavat vaaleanpunaisen,
melkein sydämenmuotoisen kiven 
uuteen aarrekoloon - sykkimään.