Älä itke, isä - kyllä minä paranen 

Sairastuin polioon seitsemänvuotiaana vuonna 1955 Pelkosenniemellä. Perheeseemme kuului äiti, isä, isoäiti, Ama-täti (isoäidin apulainen) ja kaksi veljeä, myöhemmin syntyi sisko. Perheestämme ei tiettävästi kukaan toinen sairastunut. 

Sairaus alkoi syyskesällä kovalla päänsäryllä. Olin naapurissa kylässä leikkimässä lasten kanssa. Oli juuri leivottu kalakukkoa. Sitä tarjottiin kaikille, sekä meille vieraille että omille lapsille. Tuntui, että sen seurauksena tuli huono olo ja kauhea kipu päähän. Kotona itkin päänsärkyä koko seuraavan yön. Äiti hieroi hiljaa päätä ja lohdutti. 

Aamulla minut vietiin sairaalaan. Isä kantoi, kävely oli liian vaikeaa. Sairaalassa minut laitettiin käytävän päässä olevaan eristyshuoneeseen, suureen sairaalasänkyyn, yksin. Nukuin, enkä paljon muista tapahtumista. 

Iltapäivällä vietiin lääkärin huoneeseen ja kerrottiin, että otetaan koe. Istuma-asentoa valmisteltiin kauan, selkä oli laitettava pyöreäksi ja hoitajia oli pitämässä kiinni. Pistos selkään lienee ollut selkäydinpunktio, en jaksanut edes itkeä. Siitä päivästä alkaen tunsin hoitajia ja lääkäriä kohtaan pelkoa ja monissa tilanteissa oli ensimmäinen ajatus, ”mitähän Ne nyt minulle tekevät” . 

Kulkutautisairaalassa - hengityshalvaus lähellä

Vanhemmat kertoivat, että minut viedään Rovaniemelle sairaalaan. En olisi halunnut lähteä. Isä lohdutti. Äiti toi kotoa pienen ruskean laukun, johon oli laittanut rahaa ja henkilökohtaisia tarvikkeita. Sanoi, että rahalla voit ostaa jotain itselle. Ambulanssiin mukaan sai lähteä vain terveyssisar, ei vanhempia. Kerrottiin, että Rovaniemellä ei ole tilaa keskussairaalassa, on mentävä kulkutautisairaalaan. Sinne terveyssisar minut vei. Ihmettelin, kun hän kävi välillä kaupungissa asioilla ja tuli sitten takaisin minun luo. En edes kunnolla tuntenut häntä. Äitiä oli ikävä. 

Kulkutautisairaala oli pieni talo, siinä oli naisten ja miesten sali. Naisten saliin mahtui kolme sänkyä, ovenpuolimmaiseen minut laitettiin nukkumaan. Huoneessa oli pieni pöytä, kaksi tuolia ja seinällä hyllyllä radio. Oli kaksi ikkunaa, toisesta näkyi rautatie, joka oli talon ikkunoita huomattavasti korkeammalla penkereellä. Vuoteesta näin ikkunasta ulos penkereelle ja ihmettelin junaa, joka kulki sairaalan ohi. Vietin alkuun aikaani pelkästään sängyssä. Nukuin ja katselin kirjoja. 

Muistan yön, jolloin minun ei annettu nukkua rauhassa. Olin kovasti väsynyt, mutta minut herätettiin vähän väliä. Olin siitä aivan kiusaantunut. Nukutti. Äiti kertoi joskus myöhemmin lääkärin kertoneen, että sinä yönä oli minulle suunniteltu kurkkuun avanteen tekemistä. Lentokone oli tilattu Helsinkiin sairaalaan viemistä varten. Hengitykseni oli ollut vaikeaa ja arveltiin minulle tulleen hengityshalvauksen. Lääkäri oli lisäksi kertonut äidille, että kävi vähän kummallisesti ja hengityshalvaus ikään kuin palasi takaisin. 

Mielenkiintoista seuraa ja ensiaskeleet

Huoneeseeni tuotiin toinen poliopotilas, nuorempi tyttö kuin minä. Alkuun hän itki kovasti. Mutta ajan oloon meistä tuli hyvät ystävät. Hän oli virkeämpi lapsi kuin minä. Hän käveli ja puuhaili kaikenlaista huoneessamme. Oli mukavaa kun oli seuraa. 

Eräänä päivänä minulle sanottiin, että huomenna on noustava sängystä ylös. En ymmärtänyt miksi. Se oli näet tosi vaikeaa. Istuminenkin oli hankalaa. Seuraavana päivänä minut vain nostettiin sängyn viereen tuodulle sangolle ja käskettiin pissata. Ei onnistunut. Aikansa sitäkin piti harjoitella, monta kertaa. 

Mutta sen jälkeen oli sängystä noustava usein. Minut nostettiin seisomaan. Onneksi sain pitää kiinni sängystä, muuten olisin kaatunut. Eräänä päivänä sanottiin, että nyt pitäisi opetella niiaamista, oikein kuningattaren niiaus, jossa sekä niiaus että kumarrus on tehtävä yhtä aikaa. Se kehotus tuntui minusta kiusanteolta. Jouduin harjoittelemaan niiausta tosissani monta päivää, ja alkoihan se pikkuhiljaa onnistua. 

Samalla jo kehotettiin ottamaan askeleita sängyn päistä kiinni pitäen. Ensimmäisenä päivänä oli otettava yksi askel, toisena oli jo lisättävä kahteen. Se oli vaikeaa. Meni kauan aikaa ennen kuin pääsin ikkunan luo. Sinne oli pitkä matka, kolme sänkyä vierekkäin, mutta ne eivät olleet aivan rinnakkain. 

Kulkutautisairaalassa ei ollut ollenkaan sisävessaa, oli vain oikein pieni huone, missä oli kannellinen sanko. Sain viimeisinä sairaalassaolopäivinä käydä katsomassa pikkuhuonetta. Sen huoneen hajua en unohda. 

Pelottavasti eristyksissä

Lea oli sairaalassa vain lyhyen aikaa, suurimman osan ajasta olin huoneessa yksin. Usein kuuntelin radiota. Kello kahdentoista lyönnit ja mietelause-ohjelma jäi mieleeni, se tuli joka päivä. Kerran päivällä yksin siinä maatessani kuuntelin radiota ja mieleeni muistui mummi (isoäiti). Hän oli käyttänyt minua usein Pelkosenniemen kirkossa, puhunut minulle Jumalasta ja opettanut rukoilemista. Nythän minulla oli aikaa vaikka rukoilla, ajattelin. Ja rukoilin. Pyysin, että päästä sinä Taivaan Isä minut kotiin täältä, kun on niin kovasti äitiä ikävä. 

Eräänä päivänä sitten kerrottiin, että äiti on tulossa sairaalaan minua katsomaan. Oli ihmeellistä, kun hän ei saanutkaan tulla luokseni. Makasin sängyssä huoneessani. Äidille laitettiin tuoli huoneen ovelle, eteisen puolelle, mistä hän juuri näki minut. Hän ei saanut tulla lähelle minua. Minussa oli jotain aivan kauheaa, tuntui. En tiennyt mitä, mutta sen täytyi olla jotain aivan hirveää, kun ei edes oma äiti saanut tulla lähelle. Siinä hän sitten istui tuolissa toisessa huoneessa, katsoi minua ja lähti. Olin taas yksin. Kotiin oli ikävä. Itkin. 

Kiusallisia erivapauksia koulussa

On kerrottu, että olin kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, sitten äiti ja isä hakivat minut kotiin. En kävellyt vielä kunnolla, mutta lääkäri antoi luvan mennä kouluun. Liikuntatunneille hän kielsi osallistumisen. Minusta oli mukava päästä kouluun. Olin toisella luokalla. 

Välitunnit oli oltava sisällä luokassa tai käytävällä. Sain luvan käyttää opettajien sisävessaa, mikä oli minusta oikein kiusallista. Olisin halunnut olla niin kuin toisetkin oppilaat. Juosta välitunnilla ulkona, käydä ulkovessassa ja leikkiä. Koulumatkat olivat kiusallisinta koko koulunkäynnissä. Äiti tai mummi, joka oli ollut 46 vuotta samalla koululla opettajana, saatteli minut kouluun ja haki takaisin kotiin. Ei ketään toista koululaista saateltu kouluun sisälle saakka. 

Erityisesti pelkäsin portaissa. Tuntui, että kaikki oppilaat katsovat, kun menen koulun portaita ylös. Portaita oli kuusi ja ne olivat kiviset. En millään saanut nostettua jalkoja kunnolla portaalta toiselle, se oli vaivalloista ja hidasta. Ja voi että se hävetti! Vieläkin tuntuu selässä, että kaikki katsovat kiivetessäni portaita ylös. Pelko erilaisuudesta lapsena oli todella kova. 

Leikkejä, leikkikavereita ja sisaruksia

Muuten elämä tuntui olevan aivan hyvin, koulun käynti sujui, oli kavereita ja kotona oli mukavaa. Joskus tuntui, että veljet joutuivat kärsimään minun vuokseni. He auttoivat vanhempia kotitöissä, mm. kantoivat puita ulkovarastosta sisälle. Minäkin olisin halunnut kantaa, mutta en saanut lupaa. Veljet auttoivat minua monesti, jos en itse pystynyt jotain tekemään. Minua kiusasi se, että vanhemmat kehottivat veljiä auttamaan minua. En tarvitse apua, ajattelin. Vaikka joskus tarvitsinkin. Joskus kaaduin, enkä päässytkään omin voimin ylös. Ja kun kaverit eivät jaksaneet nostaa, oli haettava aikuinen nostaja. 

Kerran olin yksin tulossa naapurista, kotipihalle jo pääsin, kunnes tuiskahdin lumeen. Siinä keppuroin ja yritin vaikka kuinka. Ei auttanut muu kuin alkaa huutaa. Ja tulihan se äiti. Tiesi kai jo odotella kotiin. Siitä sitten seurasi, että äiti ei millään tahtonut päästää minua leikkimään toisten lasten mukana. 

Eräänä päivänä äiti monien pyyntöjen jälkeen päästi minut kylälle tyttöjen kanssa. Menimme potkurilla. Olin kai liian hidas kavereiden mielestä, kun he istuttivat minut potkurin kyytiin. Ja niin sitä mentiin, kovaa vauhtia pitkin maantietä. Liisa oli potkurin pukkausvuorossa ja minä istuin kyydissä. Maantiellä tuli poikia vastaan. Liisa huusi kuin palosireeni ja sitten perään: ”Pois tieltä, täältä tulee sairasauto”. Sekös minua kiukutti, vieläkin harmittaa. Enhän minä mikään sairas ollut.